Rodoksella oli tänään maanjäristys, vahvuudeltaan 6,3 richterin asteikolla. Toivottavasti se koko paikka ei nyt sitten valu mereen, ainakaan ennen meidän elokuista matkaa.
Kotirintamalla ei mitään uutta, töitä ja sen jälkeen menin hammaslääkäriin. Paikkasivat yhden hampaan. Kaduttaa, että otin puudutuksen, koska tuntui että se alkoi tepsimään vasta kun koko toimenpide oli ohi.
Olisi tarkoitus lähteä vielä iltakävelylle.
tiistai 15. heinäkuuta 2008
maanantai 14. heinäkuuta 2008
Huuruinen viikonloppu ja paluu arkeen
Lauantai sujui varsin mukavissa merkeissä, viiniä ja Bulgarialaisia hittejä parvekkeelle ystävien kera. Ei edes tarvinnut lähteä mihinkään kun oli niin mukavaa. Illan päätteeksi ehdotin avopuolisolleni, että voisimme ostaa sormukset. Ja vaikka olin humalassa, en katunut sitä lainkaan seuraavana päivänä:) Ollaan kuitenkin oltu yhdessä jo viisi vuotta. Nyt kun tässä näitä perunkirjoitusasioita on joutunut miettimään viimeaikaisten tapahtumien silmissä, niin on tullut mieleen, että meilläkin olisi asiat vähän helpommin jos oltaisiin "virallisesti" yhdessä.
Sunnuntaina heräsin kaameaan krapulaan ja väsymykseen. Kampesin itseni kuitenkin ylös sängystä ja lähdimme pyörillä valtterin kirpputorille moikkaamaan kaveria ja sen äitiä, jotka oli siellä myymässä tavaroitaan. Jostain syystä löydän sieltä harvoin mitään. Ehkä se johtuu siitä, että sunnuntaisin on usein darra eikä pääse tarpeeksi aijoissa ylös. Iltapäivällä kaikki hyvä kama on mennyt ja siellä on jäljellä enää tyyliin jotain kasaan teipattuja herätyskelloja viidellä eurolla. Siellä saa kyllä ihmetellä, kuinka ihmisillä on toi hämärtynyt toi hinnoittelupuoli. Siis vittu joo, maksan kyllä varmasti 25 euroa jostain sormenjälkiä täynnä olevasta Simpsons dvd:stä, varsinkin kun sen saa uutena jostain kybällä. Raivostuttaa. Ite jos lähtis kirpparille myymään kamoja, niin luulis, että tärkeintä siinä on se kierrätysaspekti. Ei voi hinnotella käytettyjä rojujaan noin yli, ihmiset ei ole idiootteja.
Valtterista polkaistiin oopperan puistoon kattomaan niitä city-kaneja. Niitä on yleensä siellä kuulemma tosi paljon, nyt näin vaan yhden. Ne tulee yleensä vasta iltaisin esiin, nyt siellä oli vaan tosiaan se yksi rohkea yksilö puputtamassa ruohoa. "The mostly come out at night, mostly". Sieltä matka jatkui Esplanadin terassille, jossa oli tuttuja juomassa skumppaa ja syömässä mansikkaleivoksia. Sain siellä kaverilta myöhästyneen synttärilahjan, josta olen kyllä aivan liekeissäni. Tori Amosin "A piano: The collection" joka on 5 levyä Amosin parhaita, remixejä ja harvinaisia b-puolia. Koko roska on tungettu aivan mahtavaan boxiin, jonka kannessa on pianon koskettimet. Kuva löytyy täältä.
Torjuttuani ajatuksen sunnuntaisesta skumpanlitkimisestä lähdimme stockalle katselemaan alejuttuja. Mitään ei löytynyt, mutta sen sijaan törmäsimme samaan seurueeseen, jonka olimme ovi sitten hyvästelleet espalla. He olivat jatkamassa kuohuviineilyä erään uuden ravintolan sisäpihaterassille. Tässä vaiheessa päätimme avokkeineni lähteä heidän matkaansa. Lopputuloksena aurinko paistoi, kuohuviini virtasi, porukkaa liittyi lisään seuraan ja oli kaikin puolin mukavaa. Päivä kääntyi iltaa kohden kun päätimme lähteä vielä koffariin pelaamaan mölkkyä ja juomaan vähän lisää kuohuviiniä. Lopputuloksena oli aika tukeva sunnuntaikänni jonka on tuntenut nahoissaan tänään pitkin päivää. On ylipäätänsä varsin mainio ratkaisu vetää kauheat naamat, kun seuraavana päivänä palaa loman jälkeen töihin. Kotona oltiin ehkä joskus puoli yhden aikaan.
Tämä päivä sitten menikin aika vaisuissa merkeissä töissä. Tosin osan eilistä possea näin lounaan merkeissä keskustassa, joka kivasti katkaisi päivää. Muuten töissä ihan normipäivä.
Töiden jälkeen käytiin vähän shoppaamassa kodin ykkösessä. Uusi pöytälamppu, kahvinkeitin, paistinpannu ja rahapuu yhteen semmoisen amppelijutskaan, minkä olin tuonut lahdesta. Kahvinkeittimen kanssa oli hiukan huonoa tuuria tosin heti kärkeen. En huomannut, että virtajohto oli kerällä siellä vesisäiliössä ja lahjakkaasti täytin sen vedellä. Nyt se kuivuu tossa ja mietin uskallanko koskaan laittaa sitä seinään.
Syötiin pinaattikeittoa, kananmunaa, hunajameloonia ja ilmakuivattua kinkkua. Nam. Katseltiin samalla taas yksi dokumentti ilmastonlämpenemisestä ja taas vaihteeksi ahdistaa. Avopuoliso on tehnyt asiaan liittyen hyvän löydön: www.greenseat.com. Tuolla voit laskea lomalentoosi aiheuttamat hiilidioksiidipäästöt ja kompensoida sen tekemällä vastaavan lahjoituksen, jolla sitten ostetaan metsää ja istutetaan puita. Me aijotaan maksaa meidän elokuisen matkan aiheuttavat päästöt.
Tuosta tuli mieleen myös lahjaksi lehmä-sivusto, josta on löytynyt kavereille häälahja ja toisille kavereille kolmekymppislahjat. Tulikin tuosta mieleen, että pitäisi taas laittaa hesylle myös joku avustus. Tekevät hienoa työtä, meidän molemmat katit on sieltä tullut. Olenpas mä herkällä tuulella kun tekis mieli vähän lahjoittaa joka paikkaan jotain.
Sataa ja väsyttää. Olisipa hienoa herätä huomenna aikaisin ja mennä kävelylle ennen töitä. Katsotaan.
Sunnuntaina heräsin kaameaan krapulaan ja väsymykseen. Kampesin itseni kuitenkin ylös sängystä ja lähdimme pyörillä valtterin kirpputorille moikkaamaan kaveria ja sen äitiä, jotka oli siellä myymässä tavaroitaan. Jostain syystä löydän sieltä harvoin mitään. Ehkä se johtuu siitä, että sunnuntaisin on usein darra eikä pääse tarpeeksi aijoissa ylös. Iltapäivällä kaikki hyvä kama on mennyt ja siellä on jäljellä enää tyyliin jotain kasaan teipattuja herätyskelloja viidellä eurolla. Siellä saa kyllä ihmetellä, kuinka ihmisillä on toi hämärtynyt toi hinnoittelupuoli. Siis vittu joo, maksan kyllä varmasti 25 euroa jostain sormenjälkiä täynnä olevasta Simpsons dvd:stä, varsinkin kun sen saa uutena jostain kybällä. Raivostuttaa. Ite jos lähtis kirpparille myymään kamoja, niin luulis, että tärkeintä siinä on se kierrätysaspekti. Ei voi hinnotella käytettyjä rojujaan noin yli, ihmiset ei ole idiootteja.
Valtterista polkaistiin oopperan puistoon kattomaan niitä city-kaneja. Niitä on yleensä siellä kuulemma tosi paljon, nyt näin vaan yhden. Ne tulee yleensä vasta iltaisin esiin, nyt siellä oli vaan tosiaan se yksi rohkea yksilö puputtamassa ruohoa. "The mostly come out at night, mostly". Sieltä matka jatkui Esplanadin terassille, jossa oli tuttuja juomassa skumppaa ja syömässä mansikkaleivoksia. Sain siellä kaverilta myöhästyneen synttärilahjan, josta olen kyllä aivan liekeissäni. Tori Amosin "A piano: The collection" joka on 5 levyä Amosin parhaita, remixejä ja harvinaisia b-puolia. Koko roska on tungettu aivan mahtavaan boxiin, jonka kannessa on pianon koskettimet. Kuva löytyy täältä.
Torjuttuani ajatuksen sunnuntaisesta skumpanlitkimisestä lähdimme stockalle katselemaan alejuttuja. Mitään ei löytynyt, mutta sen sijaan törmäsimme samaan seurueeseen, jonka olimme ovi sitten hyvästelleet espalla. He olivat jatkamassa kuohuviineilyä erään uuden ravintolan sisäpihaterassille. Tässä vaiheessa päätimme avokkeineni lähteä heidän matkaansa. Lopputuloksena aurinko paistoi, kuohuviini virtasi, porukkaa liittyi lisään seuraan ja oli kaikin puolin mukavaa. Päivä kääntyi iltaa kohden kun päätimme lähteä vielä koffariin pelaamaan mölkkyä ja juomaan vähän lisää kuohuviiniä. Lopputuloksena oli aika tukeva sunnuntaikänni jonka on tuntenut nahoissaan tänään pitkin päivää. On ylipäätänsä varsin mainio ratkaisu vetää kauheat naamat, kun seuraavana päivänä palaa loman jälkeen töihin. Kotona oltiin ehkä joskus puoli yhden aikaan.
Tämä päivä sitten menikin aika vaisuissa merkeissä töissä. Tosin osan eilistä possea näin lounaan merkeissä keskustassa, joka kivasti katkaisi päivää. Muuten töissä ihan normipäivä.
Töiden jälkeen käytiin vähän shoppaamassa kodin ykkösessä. Uusi pöytälamppu, kahvinkeitin, paistinpannu ja rahapuu yhteen semmoisen amppelijutskaan, minkä olin tuonut lahdesta. Kahvinkeittimen kanssa oli hiukan huonoa tuuria tosin heti kärkeen. En huomannut, että virtajohto oli kerällä siellä vesisäiliössä ja lahjakkaasti täytin sen vedellä. Nyt se kuivuu tossa ja mietin uskallanko koskaan laittaa sitä seinään.
Syötiin pinaattikeittoa, kananmunaa, hunajameloonia ja ilmakuivattua kinkkua. Nam. Katseltiin samalla taas yksi dokumentti ilmastonlämpenemisestä ja taas vaihteeksi ahdistaa. Avopuoliso on tehnyt asiaan liittyen hyvän löydön: www.greenseat.com. Tuolla voit laskea lomalentoosi aiheuttamat hiilidioksiidipäästöt ja kompensoida sen tekemällä vastaavan lahjoituksen, jolla sitten ostetaan metsää ja istutetaan puita. Me aijotaan maksaa meidän elokuisen matkan aiheuttavat päästöt.
Tuosta tuli mieleen myös lahjaksi lehmä-sivusto, josta on löytynyt kavereille häälahja ja toisille kavereille kolmekymppislahjat. Tulikin tuosta mieleen, että pitäisi taas laittaa hesylle myös joku avustus. Tekevät hienoa työtä, meidän molemmat katit on sieltä tullut. Olenpas mä herkällä tuulella kun tekis mieli vähän lahjoittaa joka paikkaan jotain.
Sataa ja väsyttää. Olisipa hienoa herätä huomenna aikaisin ja mennä kävelylle ennen töitä. Katsotaan.
perjantai 11. heinäkuuta 2008
Homma hanskassa
Huh sitä eilistä päivää.
Heräsin muutaman tunnin yöunilta kampeamaan äidin kissaa kantokoppaan. Luulin sen olevan suht iisi juttu, maanittelin sen kopan luo, rapsuttelin sitä ja koitin varovasti ohjailla sen koppaa. Heti kun se tajusi mistä on kyse, se veti jarrut pohjaan. Ei uskoisi, että sellaisesta pienessä eläimessä on sellainen voima. Noh, loppu hyvin kaikki hyvin. Kissa saatiin koppaan ja pian se sitten matkasikin uuteen kotiinsa faijan kyydissä. Jäi ihan hyvä mieli, koska faija kertoi, että sen uusi naisystävä on tosi eläinrakas, eli mutsin kissa sai kyllä sieltä tosi hyvän kodin. Toivon vaan, ettei se kissa tee mitään tyhmää, tyyliin kuseksi niitten kämppää stressissä pilalle.
Päivä menikin sitten taas kamoja pakettiautoon kantaessa. Jossain vaiheessa näytti todella epätoivoiselta, en uskonut, että kämppää saataisikaan tyhjäksi päivän kuluessa. Fiilistä ei yhtään helpottanut, kun SPR:n kuskit (jotka olin pyytänyt hakemaan sieltä käyttökelpoiset kamat pois) lupasivat tulla hakemaan toisen kuorman ja sitten soittivatkin perään, että hei, ei me tullukkaan. Siinä vaiheessa alko vituttamaan. Jos luvataan niin sitten tullaan.
Onneks faija tuli kuitenkin paikalle ja vietiin sitten loppu käyttökelpoinen kama sellaiseen kierrätyskeskukseen. Ne olisi voinut viedä myös sinne SPR:ään paikanpäälle, mutta vitutti niin paljon niitten toiminta, etten halunnu. Olin kuitenkin pitänyt niitä kamoja siellä kaksi viikkoa, sen takia, että niillä oli ruuhkaa noutoaikojen kanssa, muuten olisin voinut roudata ne jo jonnekkin aiemmin. Jo asiasta sovittaessa sanoin, että kannattaa varautua kahteen keikkaan, hyvää tavaraa on paljon. Ketuttaa antaa paljon hyvää kamaa hyväntekeväisyyteen ja ne jättää sitten kuseen. No se siitä.
Illalla kämppä oli kuitenkin suht tyhjä, viimeisen kaatopaikkakeikan jälkeen sinne jäi enää muutama pahvilaatikko, jossa on mun kamoja jotka menee faijan vintille säilytykseen. Faija lupasi hoitaa ne sieltä pois perjantaina ja hoitaa loppusiivouksen. Paluumatkalla faija heitti mut kaverille, jonne sitten jäin yöks. Kaverin koira nukkui koko yön mun jalkopäässä, mikä oli tosi mukavaa.
Perjantaina heräsin ennen yhdeksää, kävin suihkussa ja lähdin kohti keskustaa. Menin avopuolisoani vastaan ja lähdimme hautausmaalle laskemaan äidin uurnan maahan. Se ei tuntunut kovin vaikealta, vähän ehkä itketti. Siunaustilaisuudessa aiemmalla viikolla itkin melkein alusta loppuun. Sekin reaktio yllätti minut aika paljon, koska ennen siunaustilaisuutta olin ajatellut, että eihän tässä mitään, ei ees itketä. Mutta toisin kävi. Ihan hyvä niin, koska se itku tekee todella hyvää tälläiselle ihmiselle, joka ei oikeastaan koskaan itke.
Söimme vielä lounaan ja lähdimme sitten takaisin kohti Helsinkiä. Junassa avopuolison kanssa tuli puhetta esim. käsitteestä "kulttuurishokki". Muistan, kun jotkut kaverit kävi teininä 2 viikkoa tädin luona Lontoossa ja sitkun ne tuli takasin Suomeen, ni oli kauhee kulttuurishokki ja suomen kieli oli ihan unohtunut. Termiä "kulttuurishokki" voi käyttää ehkä siinä tapauksessa, että sut tiputetaan ilman mitään ennakkotietoja koneesta jonnekkin Afrikan sydänmaille tuntemattoman heimon keskelle ja sun pitäis siellä sitten arkea pyörittää. Mutta tämä kyllä toimii ilman sitä kulttuuri-etuliitettäkin. Shokki sana on kärsinyt merkityksellisen infaation. Seiskan sivuilla joku voi tilittää olevansa shokissa jostain Mika ja Erja Häkkisen erosta, pliis. Shokki on elimistön puolustuskeino joko fyysiseen tai henkiseen äkilliseen kriisiin. Ja jos sä olet shokissa nyt esim. vaikka tosta Häkkisten erokeissistä, niin taidan olla valmis kuolemaan samantien. No bonus.
Helsingissä oli samantien mukavaa ja kotoisaan, kaveri oli tullut edellisenä yönä takaisin lomalta bulgariasta, joten nähtiin sitä ja muita terassilla. Saatiin tuliaisiks joku ruususaippuahässäkkä ja sellanen cd joka sisältää kaikki bulgarian kovimmat hitit. Aivan upeeta, aioin kohta alkaa luukuttamaan sitä parvekkeella ja vetää pienimuotoiset perjantai plöröt tässä parvekkeella.
Ratikassa kotiinpäin tullessa oli lipuntarkastus, mikä on musta aina jotenkin vain mukavaa. Mua ei yhtään haittaa maksaa kuukausilippua, koska täällä Helsingissä on kuitenkin helvetin toimiva joukkoliikenne. Miettii nyt vaikka jotain lahtea, siellä 0-6km matka maksaa 2,90, eikä sillä voi edes vaihtaa mihinkään toiseen bussiin. Niitä tarkastuksia vois olla enemmänkin. Mua vituttaa, että mäkin joudun maksamaan mun lipun hinnassa joidenkin pummien matkat.
Jees noh mut nyt on hyvä meininki. Kotona vähän siivoilin. Täällä on ihanaa ja kotoisaa lähes kolmen viikon poissaolon jälkeen. Istun parvekkeella ja juon siideriä, kohta tulee kaverit ja sitten alkaa spritserien tinttaus ja bulgarialainen poppi raikaamaan. Ehkä vois myös iha vähä joraa.
Heräsin muutaman tunnin yöunilta kampeamaan äidin kissaa kantokoppaan. Luulin sen olevan suht iisi juttu, maanittelin sen kopan luo, rapsuttelin sitä ja koitin varovasti ohjailla sen koppaa. Heti kun se tajusi mistä on kyse, se veti jarrut pohjaan. Ei uskoisi, että sellaisesta pienessä eläimessä on sellainen voima. Noh, loppu hyvin kaikki hyvin. Kissa saatiin koppaan ja pian se sitten matkasikin uuteen kotiinsa faijan kyydissä. Jäi ihan hyvä mieli, koska faija kertoi, että sen uusi naisystävä on tosi eläinrakas, eli mutsin kissa sai kyllä sieltä tosi hyvän kodin. Toivon vaan, ettei se kissa tee mitään tyhmää, tyyliin kuseksi niitten kämppää stressissä pilalle.
Päivä menikin sitten taas kamoja pakettiautoon kantaessa. Jossain vaiheessa näytti todella epätoivoiselta, en uskonut, että kämppää saataisikaan tyhjäksi päivän kuluessa. Fiilistä ei yhtään helpottanut, kun SPR:n kuskit (jotka olin pyytänyt hakemaan sieltä käyttökelpoiset kamat pois) lupasivat tulla hakemaan toisen kuorman ja sitten soittivatkin perään, että hei, ei me tullukkaan. Siinä vaiheessa alko vituttamaan. Jos luvataan niin sitten tullaan.
Onneks faija tuli kuitenkin paikalle ja vietiin sitten loppu käyttökelpoinen kama sellaiseen kierrätyskeskukseen. Ne olisi voinut viedä myös sinne SPR:ään paikanpäälle, mutta vitutti niin paljon niitten toiminta, etten halunnu. Olin kuitenkin pitänyt niitä kamoja siellä kaksi viikkoa, sen takia, että niillä oli ruuhkaa noutoaikojen kanssa, muuten olisin voinut roudata ne jo jonnekkin aiemmin. Jo asiasta sovittaessa sanoin, että kannattaa varautua kahteen keikkaan, hyvää tavaraa on paljon. Ketuttaa antaa paljon hyvää kamaa hyväntekeväisyyteen ja ne jättää sitten kuseen. No se siitä.
Illalla kämppä oli kuitenkin suht tyhjä, viimeisen kaatopaikkakeikan jälkeen sinne jäi enää muutama pahvilaatikko, jossa on mun kamoja jotka menee faijan vintille säilytykseen. Faija lupasi hoitaa ne sieltä pois perjantaina ja hoitaa loppusiivouksen. Paluumatkalla faija heitti mut kaverille, jonne sitten jäin yöks. Kaverin koira nukkui koko yön mun jalkopäässä, mikä oli tosi mukavaa.
Perjantaina heräsin ennen yhdeksää, kävin suihkussa ja lähdin kohti keskustaa. Menin avopuolisoani vastaan ja lähdimme hautausmaalle laskemaan äidin uurnan maahan. Se ei tuntunut kovin vaikealta, vähän ehkä itketti. Siunaustilaisuudessa aiemmalla viikolla itkin melkein alusta loppuun. Sekin reaktio yllätti minut aika paljon, koska ennen siunaustilaisuutta olin ajatellut, että eihän tässä mitään, ei ees itketä. Mutta toisin kävi. Ihan hyvä niin, koska se itku tekee todella hyvää tälläiselle ihmiselle, joka ei oikeastaan koskaan itke.
Söimme vielä lounaan ja lähdimme sitten takaisin kohti Helsinkiä. Junassa avopuolison kanssa tuli puhetta esim. käsitteestä "kulttuurishokki". Muistan, kun jotkut kaverit kävi teininä 2 viikkoa tädin luona Lontoossa ja sitkun ne tuli takasin Suomeen, ni oli kauhee kulttuurishokki ja suomen kieli oli ihan unohtunut. Termiä "kulttuurishokki" voi käyttää ehkä siinä tapauksessa, että sut tiputetaan ilman mitään ennakkotietoja koneesta jonnekkin Afrikan sydänmaille tuntemattoman heimon keskelle ja sun pitäis siellä sitten arkea pyörittää. Mutta tämä kyllä toimii ilman sitä kulttuuri-etuliitettäkin. Shokki sana on kärsinyt merkityksellisen infaation. Seiskan sivuilla joku voi tilittää olevansa shokissa jostain Mika ja Erja Häkkisen erosta, pliis. Shokki on elimistön puolustuskeino joko fyysiseen tai henkiseen äkilliseen kriisiin. Ja jos sä olet shokissa nyt esim. vaikka tosta Häkkisten erokeissistä, niin taidan olla valmis kuolemaan samantien. No bonus.
Helsingissä oli samantien mukavaa ja kotoisaan, kaveri oli tullut edellisenä yönä takaisin lomalta bulgariasta, joten nähtiin sitä ja muita terassilla. Saatiin tuliaisiks joku ruususaippuahässäkkä ja sellanen cd joka sisältää kaikki bulgarian kovimmat hitit. Aivan upeeta, aioin kohta alkaa luukuttamaan sitä parvekkeella ja vetää pienimuotoiset perjantai plöröt tässä parvekkeella.
Ratikassa kotiinpäin tullessa oli lipuntarkastus, mikä on musta aina jotenkin vain mukavaa. Mua ei yhtään haittaa maksaa kuukausilippua, koska täällä Helsingissä on kuitenkin helvetin toimiva joukkoliikenne. Miettii nyt vaikka jotain lahtea, siellä 0-6km matka maksaa 2,90, eikä sillä voi edes vaihtaa mihinkään toiseen bussiin. Niitä tarkastuksia vois olla enemmänkin. Mua vituttaa, että mäkin joudun maksamaan mun lipun hinnassa joidenkin pummien matkat.
Jees noh mut nyt on hyvä meininki. Kotona vähän siivoilin. Täällä on ihanaa ja kotoisaa lähes kolmen viikon poissaolon jälkeen. Istun parvekkeella ja juon siideriä, kohta tulee kaverit ja sitten alkaa spritserien tinttaus ja bulgarialainen poppi raikaamaan. Ehkä vois myös iha vähä joraa.
torstai 10. heinäkuuta 2008
Oothan täällä seuraavan kerran kun tuun?
Voi hitto, eksyin jotain ihme kautta you tubessa katselemaan videoita, joissa tehdään musiikkia laitteella nimeltä, "monome". En jaksa selittää ni KVW, eli katso ystävällisesti tämä linkki.
Tässä videossa tyyppi käyttää tuollaista itse rakennettua monomea. Aika hardcore, en itse tuollaista lähtisi (siis osaisi lähteä) rakentamaan, mutta tuollainen olisi kyllä saatava. Maksaa jotain 500 euroa, eli liian kallis toistaiseksi mun tarpeisiin. Mun pitäis nyt ylipäänsä raahaa perseeni kauppaan ja ostaa sellanen midi keybord. Häsäilen koneella välillä musiikkia ihan omaksi ilokseni, mutta turhaudun aika helposti, koska pitää nuotittaa se musa piirtelemällä viivoja sinne midikarttaan. En osaa nuotteja eikä kiinnosta opetella, oon opetellu kersana soittamaan koskettimia korvakuulolla.
Lukiossa musiikinmaikka piti pianotunteja, sain kotiläksyksi ekalta tunnilta jonkun palikkaversion "let it be":stä. Kappale oli tuttu ja kaveri kattoi vierestä, että meni nuottien mukaan. Musiikinmaikka kehui suoritusta ja todellisuudessa en ollut ees vilkassu niitä nuotteja. En väitä siis olevani mikään superlahjakas, mutta on mukavaa harrastaa.
Se tyyppi siitä videosta kuuluu sellaiseen bändiin kun sts9. Kuuntelin näytteitä niiden sivulta ja se kuulosti ihan mielenkiintoiselta. Täytyy paneutua asiaan tarkemmin.
Radio Helsingin sivuilla on taas kesähittiäänestys. Mun valinta oli helppo, Jalankulkuämpäri ja " Ansa, Tauno ja Taunus ". Sitä kesäisempää biisiä saa hakea, kun mimmit ajelee ja on kuumia ja kylmiä vuoronperään. Bonarit mahtavasta välispiikistä, saa mut hymyyn joka kerta. Muista äänestää, ettei sitten myöhemmin harmita!
Olen kuunnellut todella paljon Maritta Kuulan uutta levyä "Ampiaisten kuningatar" Siinä on pari biisiä, jotka on ollut nyt erityisen sattuvia omaan tilanteeseen: "Sairaalan porteilla" ja "Silmät kiinni". Näin Maritan keikan libertessä (puoliksi, koska ei tiedetty että se oli siellä) joskus viime syksynä . Silloin jo toi "Silmät kiinni" jäi jotenkin mieleen. "Älä soita mulle enää" on myös jotenkin niin järisyttävän hyvä biisi, että pysäyttää joka kerta.
Huominen lähestyy ja en ole pakkaamisen suhteen yhtään valmiimpi. Toisaalta, on ehkä ihan turha yrittää enää tässä vaiheessa yötä mitään tehdäkkään. Aamulla pitää kuitenkin nousta ajoissa metsästämään kissaa kuljetuskoppaan. Voi kun saisi tän kämpän tyhjennyksen huomenna valmiiksi, niin kuin olin ajatellut. Ja pääsisi viikonlopuksi kotiin.. "Ja tiedän, et oo täällä, seuraavan kerran kun tuun. Et ole niin kuin muut. "
Hyvää yötä.
Tässä videossa tyyppi käyttää tuollaista itse rakennettua monomea. Aika hardcore, en itse tuollaista lähtisi (siis osaisi lähteä) rakentamaan, mutta tuollainen olisi kyllä saatava. Maksaa jotain 500 euroa, eli liian kallis toistaiseksi mun tarpeisiin. Mun pitäis nyt ylipäänsä raahaa perseeni kauppaan ja ostaa sellanen midi keybord. Häsäilen koneella välillä musiikkia ihan omaksi ilokseni, mutta turhaudun aika helposti, koska pitää nuotittaa se musa piirtelemällä viivoja sinne midikarttaan. En osaa nuotteja eikä kiinnosta opetella, oon opetellu kersana soittamaan koskettimia korvakuulolla.
Lukiossa musiikinmaikka piti pianotunteja, sain kotiläksyksi ekalta tunnilta jonkun palikkaversion "let it be":stä. Kappale oli tuttu ja kaveri kattoi vierestä, että meni nuottien mukaan. Musiikinmaikka kehui suoritusta ja todellisuudessa en ollut ees vilkassu niitä nuotteja. En väitä siis olevani mikään superlahjakas, mutta on mukavaa harrastaa.
Se tyyppi siitä videosta kuuluu sellaiseen bändiin kun sts9. Kuuntelin näytteitä niiden sivulta ja se kuulosti ihan mielenkiintoiselta. Täytyy paneutua asiaan tarkemmin.
Radio Helsingin sivuilla on taas kesähittiäänestys. Mun valinta oli helppo, Jalankulkuämpäri ja " Ansa, Tauno ja Taunus ". Sitä kesäisempää biisiä saa hakea, kun mimmit ajelee ja on kuumia ja kylmiä vuoronperään. Bonarit mahtavasta välispiikistä, saa mut hymyyn joka kerta. Muista äänestää, ettei sitten myöhemmin harmita!
Olen kuunnellut todella paljon Maritta Kuulan uutta levyä "Ampiaisten kuningatar" Siinä on pari biisiä, jotka on ollut nyt erityisen sattuvia omaan tilanteeseen: "Sairaalan porteilla" ja "Silmät kiinni". Näin Maritan keikan libertessä (puoliksi, koska ei tiedetty että se oli siellä) joskus viime syksynä . Silloin jo toi "Silmät kiinni" jäi jotenkin mieleen. "Älä soita mulle enää" on myös jotenkin niin järisyttävän hyvä biisi, että pysäyttää joka kerta.
Huominen lähestyy ja en ole pakkaamisen suhteen yhtään valmiimpi. Toisaalta, on ehkä ihan turha yrittää enää tässä vaiheessa yötä mitään tehdäkkään. Aamulla pitää kuitenkin nousta ajoissa metsästämään kissaa kuljetuskoppaan. Voi kun saisi tän kämpän tyhjennyksen huomenna valmiiksi, niin kuin olin ajatellut. Ja pääsisi viikonlopuksi kotiin.. "Ja tiedän, et oo täällä, seuraavan kerran kun tuun. Et ole niin kuin muut. "
Hyvää yötä.
Aikavääristymä
Miten kello on muka noin paljon? En ole tehnyt moneen tuntiin yhtään mitään, vaikka olisi pitänyt pakata ihan hulluna. Noh tai olen juonut kahvia ja polttanut aivan luvattoman paljon tupakkaa. Viihdytin myös itseäni internetin ihmeellisessä maailmassa. Chattasin facebookissa ja lueskelin Minna Jokisen blogia
Vietin myös puolisentuntia taistelemalla erään ison pankin e-maksun kanssa. Keikkaliput on nyt postissa, eihän se vaatinut kuin kolme koneen uudelleenkäynnistystä ja sitä, että mulla ei oo epilepsiaa, koska se "maksun hyväksyminen"-ruutu jäi joka kerta vilkkumaan n. 5 minuutiksi näyttöön ennenkuin koko paska piti sulkea ja aloittaa taas alusta.
Nukuttais jo kyllä, mut en usko että uskallan jättää tätä pakkaamista enää yhtään hilkummalle. Perjantaina onneksi pääsee kotiin Helsinkiin ja voi ottaa vähän etäisyyttä tähän hommaan. Tuntuu, että yksi viikko kotona ois tehnyt terää, mutta maanantaina alkaa työt. Ja tarkemmin ajatellen, eiköhän se ole parempi niin. Tämä kolme viikkoa, minkä olen äidin asioita järjestellyt tuntuu kyllä ihan todella pitkältä ajalta, nyt kun ajattelee näin jälkikäteen. Ehkä mä en kulje tällä hetkellä ihan oikessa ajassa. Tuntuu siltä, että oli aika ennen äitiä ja nyt on sitten alkanut aika sen jälkeen. Tällä koko hommalla on ollut jotenkin todella merkittävä vaikutus, enkä nyt puhu pelkästään surusta tms. Mistä sitten puhun, sitä joudun miettimään ehkä hieman vielä itsekin.
Vietin myös puolisentuntia taistelemalla erään ison pankin e-maksun kanssa. Keikkaliput on nyt postissa, eihän se vaatinut kuin kolme koneen uudelleenkäynnistystä ja sitä, että mulla ei oo epilepsiaa, koska se "maksun hyväksyminen"-ruutu jäi joka kerta vilkkumaan n. 5 minuutiksi näyttöön ennenkuin koko paska piti sulkea ja aloittaa taas alusta.
Nukuttais jo kyllä, mut en usko että uskallan jättää tätä pakkaamista enää yhtään hilkummalle. Perjantaina onneksi pääsee kotiin Helsinkiin ja voi ottaa vähän etäisyyttä tähän hommaan. Tuntuu, että yksi viikko kotona ois tehnyt terää, mutta maanantaina alkaa työt. Ja tarkemmin ajatellen, eiköhän se ole parempi niin. Tämä kolme viikkoa, minkä olen äidin asioita järjestellyt tuntuu kyllä ihan todella pitkältä ajalta, nyt kun ajattelee näin jälkikäteen. Ehkä mä en kulje tällä hetkellä ihan oikessa ajassa. Tuntuu siltä, että oli aika ennen äitiä ja nyt on sitten alkanut aika sen jälkeen. Tällä koko hommalla on ollut jotenkin todella merkittävä vaikutus, enkä nyt puhu pelkästään surusta tms. Mistä sitten puhun, sitä joudun miettimään ehkä hieman vielä itsekin.
keskiviikko 9. heinäkuuta 2008
Viimeistä iltaa
Äidin kissa saattaa olla stressaantunut, mutta niin olen minäkin. En vain aio osoittaa sitä paskomalla sängylle, koska joutuisin sen kuitenkin itse siivoamaan.
Kämppä on aivan sekaisin, kun olen koittanut pakata. Okei, olen saanut aika paljon aikaa, mutta täällä ei näytä ollenkaan siltä, mitä aamulla ajattelin. Sen lisäksi olen saanut pienet ahdistukset päälle. Tavaroiden poisheittäminen tulee koko ajan vaikeammaksi. Olen varmaan jotenkin alitajuisesti jättänyt vaikemmat päätökset viimeiseksi.
Onni on se, että olemme tänä kesänä puhuneet avopuolison ja ystävän kanssa yhteisen kesäpaikan hankkimisesta. Ei siis nyt, vaan tyyliin aikajanalla 1-5 vuotta. Nyt voinkin pakata sellaiset tavarat (joita en välttämättä kotiini halua, mutten ole valmis luopumaankaan) erillisiin laatikoihin, jotka nyt ainakin väliaikaisesti menevät säilytykseen faijan varastoon. Sieltä voin sitten kaivaa kodikasta kuppia ja kippoa, kun se kesäpaikka joskus löytyy.
Huomenna äidin kissa muuttaa isälle asumaan. Jännittää miten tuo kissavanhus sinne sopeutuu. Se kun on elänyt melkein koko elämänsä täällä äidin kanssa kaksisteen, eikä tule oikein toimeen muiden kissojen kanssa (tämä on ainakin oletus). Faijalla on siellä yksi kissa jo. Noh, onpas kateilla ainakin iso omakotitalo käytössä, kai ne sieltä omat nurkkansa löytää. Jaah, no ei muuta ku tack och adjöö, kuppi kahvia, röökiä ja sit taas hommiin.
Kämppä on aivan sekaisin, kun olen koittanut pakata. Okei, olen saanut aika paljon aikaa, mutta täällä ei näytä ollenkaan siltä, mitä aamulla ajattelin. Sen lisäksi olen saanut pienet ahdistukset päälle. Tavaroiden poisheittäminen tulee koko ajan vaikeammaksi. Olen varmaan jotenkin alitajuisesti jättänyt vaikemmat päätökset viimeiseksi.
Onni on se, että olemme tänä kesänä puhuneet avopuolison ja ystävän kanssa yhteisen kesäpaikan hankkimisesta. Ei siis nyt, vaan tyyliin aikajanalla 1-5 vuotta. Nyt voinkin pakata sellaiset tavarat (joita en välttämättä kotiini halua, mutten ole valmis luopumaankaan) erillisiin laatikoihin, jotka nyt ainakin väliaikaisesti menevät säilytykseen faijan varastoon. Sieltä voin sitten kaivaa kodikasta kuppia ja kippoa, kun se kesäpaikka joskus löytyy.
Huomenna äidin kissa muuttaa isälle asumaan. Jännittää miten tuo kissavanhus sinne sopeutuu. Se kun on elänyt melkein koko elämänsä täällä äidin kanssa kaksisteen, eikä tule oikein toimeen muiden kissojen kanssa (tämä on ainakin oletus). Faijalla on siellä yksi kissa jo. Noh, onpas kateilla ainakin iso omakotitalo käytössä, kai ne sieltä omat nurkkansa löytää. Jaah, no ei muuta ku tack och adjöö, kuppi kahvia, röökiä ja sit taas hommiin.
Paskaa neljäntuulenhatussa
Löysin tavaroita läpikäydessä neljäntuulenhatun, ostettu Lahden salpausselän kisoista vuonna 1993. Se oli joku sen vuoden juttu, kaikilla oli sillon talvella sellaset. Mietin jossain mielenhäiriössä, että pitäiskö mun säästää se.
Äidin kissa on vissiin vähän stressaantunut, kun kämppä on sekaisin ja kaikkea. Siinä neljäntuulenhattu päässä tepastellessa aloin ihmetteleen, kun haisi vähän omituiselle. Noh, kissa oli päättänyt vääntää tortut sängynpeitteelle, hiekkalaatikon sijaan. Joku stressioire kai. Nappasin neljäntuulenhatun päästäni ja korjasin sillä katin tuotokset pois. Ei ainakaan tarvii miettii säästääkö sitä.
Pieni epätoivo alkaa taas hiipimään. Tavaraa vaan on niin paljon, ja huomen pitäis kaiken olla paketissa.
Äidin kissa on vissiin vähän stressaantunut, kun kämppä on sekaisin ja kaikkea. Siinä neljäntuulenhattu päässä tepastellessa aloin ihmetteleen, kun haisi vähän omituiselle. Noh, kissa oli päättänyt vääntää tortut sängynpeitteelle, hiekkalaatikon sijaan. Joku stressioire kai. Nappasin neljäntuulenhatun päästäni ja korjasin sillä katin tuotokset pois. Ei ainakaan tarvii miettii säästääkö sitä.
Pieni epätoivo alkaa taas hiipimään. Tavaraa vaan on niin paljon, ja huomen pitäis kaiken olla paketissa.
Good morning sunshine
Ei olisi jaksanut sängystä nousta, mutta oli pakko. Täällä kävi joku tyyppi yhdeksän aikaan tarkastamassa asunnon kunnon. Ei sanonut mitään, joten kaikki kai kunnossa. Huomasikohan se tuon halkeaman mun entisen huoneen seinässä:) Muistan, että mulla oli siinä seinällä joskus sellanen koripallokori, johon heiteltiin sellasta pehmopalloa. Yks kaveri kerran "donkkas" ja teki lastulevyseinään n. 4ocm halkeaman. En tainnut mainita asiasta tuolloin äidille, laitoin julisteen päälle.
Päivän aikana pitäisi saada kamat kasaan, joka näyttää kokoajan epätodennäköisemmältä, mutta pakko yrittää. Nyt kahvinkeittoon. Purkki ananasta, jugurttia ja sit röökille.
Thank juu ja hyvää päivää.
Päivän aikana pitäisi saada kamat kasaan, joka näyttää kokoajan epätodennäköisemmältä, mutta pakko yrittää. Nyt kahvinkeittoon. Purkki ananasta, jugurttia ja sit röökille.
Thank juu ja hyvää päivää.
tiistai 8. heinäkuuta 2008
Low Carb
Palasin juuri äitini kämpille viettettyäni erittäin onnistuneen päivän. Olin koko päivän liikenteessä ja näin paljon ihmisiä. Mentyäni bussilla keskustaan kävin kirkkoherran virastossa pyytämässä äitini sukuselvitystä, jonka tarvitsen perukirjoitusta varten. Lupasivat lähettää sen äitini osoitteeseen torstaihin mennessä. Sen jälkeen menin tapaamaan kummitätiäni. Oli todella mukavaa kahvitella ja kuulla hänen kuulumisiaan. Hän oli ajoittain soitellut äidille ja ehdottanut tapaamistakin, mutta äiti ei kai sairautensa vuoksi jaksanut ottaa vastaan. Se oli kai osa äidin sisukkuutta. Hän ei halunnut, että kukaan näki hänen sairauttaan. Puhuimme myös hänen lapsiensa kuulumiset.
Matka jatkui toiseen kahvilaan, jossa tapasin erästä ystävääni palauttaakseen hänelle muutamia lainassa olleita tavaroita. Matka jatkui paikalliseen memphikseen, jossa söin "low carb steak"-nimisen annoksen. Järisyttävää,että tälläistä on nykyään tarjolla. Hienointa on se, että olen juuri aloittanut matalahiilihydraattisen dietiin (ei mikään atkins, mutta sinnepäin) joten k.o. annos löytyi kuin tilauksesta, eikä tarvinnut alkaa ärsyttämään keittiöhenkilökuntaa millään ihme toiveilla. Päätimme dietistä sunnuntaina avopuolisoni ja ystäväni kanssa, samalla kun varasimme syksyksi etelänmatkan. Tällä kertaa en haluaisi näyttää rannalla käristetyltä gotletilta.
Syömästä lähdin vielä käymään terassilla, jossa tapasin toisia ystäviä. Paikalla oli yksi vanha tuttu, joka oli menettänyt äitinsä eilen. Syöpä. Toinen tuttu, jonka äiti joutui lauantaina sairaalaan. Sydän. Tämän lisäksi kolmannen kaverini isä kuoli perjantaina. Neljäs sai keskenmenon viime viikolla. Tämän kesän nimeksi voisi antaa esim: "paskin kesä ever - kesä 2008" I mean, what is up? Nämä edellä mainitut ihmiset eivät todellakaan olleet edes niin vanhoja, että tälläinen olisi kaukaisestikkaan oletettavaa.
Nyt soitti kaveri, ykköseltä tulee "vikatikki" niminen ohjelma, joka pitää kuulemma katsoa. Katsonpa siis.
Matka jatkui toiseen kahvilaan, jossa tapasin erästä ystävääni palauttaakseen hänelle muutamia lainassa olleita tavaroita. Matka jatkui paikalliseen memphikseen, jossa söin "low carb steak"-nimisen annoksen. Järisyttävää,että tälläistä on nykyään tarjolla. Hienointa on se, että olen juuri aloittanut matalahiilihydraattisen dietiin (ei mikään atkins, mutta sinnepäin) joten k.o. annos löytyi kuin tilauksesta, eikä tarvinnut alkaa ärsyttämään keittiöhenkilökuntaa millään ihme toiveilla. Päätimme dietistä sunnuntaina avopuolisoni ja ystäväni kanssa, samalla kun varasimme syksyksi etelänmatkan. Tällä kertaa en haluaisi näyttää rannalla käristetyltä gotletilta.
Syömästä lähdin vielä käymään terassilla, jossa tapasin toisia ystäviä. Paikalla oli yksi vanha tuttu, joka oli menettänyt äitinsä eilen. Syöpä. Toinen tuttu, jonka äiti joutui lauantaina sairaalaan. Sydän. Tämän lisäksi kolmannen kaverini isä kuoli perjantaina. Neljäs sai keskenmenon viime viikolla. Tämän kesän nimeksi voisi antaa esim: "paskin kesä ever - kesä 2008" I mean, what is up? Nämä edellä mainitut ihmiset eivät todellakaan olleet edes niin vanhoja, että tälläinen olisi kaukaisestikkaan oletettavaa.
Nyt soitti kaveri, ykköseltä tulee "vikatikki" niminen ohjelma, joka pitää kuulemma katsoa. Katsonpa siis.
Väsyneenä uuteen päivään.
Ei ollut järin fiksua valvoa aamukuuteen. Sen jälkeen nukuttu uni ei ole kauhean hyvää unta:) Nyt olo on hieman löyhäpäinen ja väsynyt. Poltin aamutupakan, nyt pitäisi syödä aamupala, käydä suihkussa ja suunnata keskustaan tapaamaan kummitätiä ja sen jälkeen kavereita.
Aiemmassa entryssä puhuin "mini burn outista" joka on kai paras tapa kuvata oloa, joka minulle tuli kun sain tietää äitini sairauden pahenemisesta. Olin muutaman viikon todella väsynyt ja mieli maassa. Töihin en olisi halunnut mennä millään. Silti menin ja tein pitkää päivää. Töissä kun sattui samaan aikaan olemaan todella kiireistä.
Juttelin asiasta paljon avopuolisoni kanssa, mutta en halunnut kaataa kaikkea hänenkään niskaansa. Päätin varata ajan työterveyslääkärille, aiheena työssäjaksaminen. Menin hänen vastaanotolleen ja aloin kertomaan, kuinka töissä on kiirettä jne. Lääkäri kuitenkin osasi etsiä itse asian. Puhuimme paljon äidistä ja sairauteen liittyvistä asioista. Äidin tila oli huonontunut niin, ettei hän selvinnyt kovin hyvin päivittäisistä asioista. Olin miettinyt, että minun velvollisuutenani olisi jäädä auttamaan äitiäni. En vain koskaan keksinyt miten minulla olisi siihen muka varaa. Lääkärin kanssa keskusteltuani mieleni kuitenkin kirkastui. Minulla siihen riitti onneksi yksi käynti. Oli niin helppoa puhua täysin objektiivisen ihmisen kanssa, jolla ei itsellään ollut tunteita pelissä. Olisin voinut tietenkin hakea virkavapaata ja jäädä hoitamaan äitiäni täyspäiväisesti, mutta mietittyäni asiaa, tajusin, ettei se oikeastaan ollut mikään ratkaisu. Äidin kuolema olisi joka tapauksessa edessä jossain vaiheessa ja senkin jälkeen, elämän olisi jatkuttava. Lääkäri ehdotti, että tulisin juttelemaan vielä työpaikkapsykologin kanssa. Varasin ajan, johon en koskaan mennyt. Kiitin lääkäriä ja astelin ulos.
Järjestin äidilleni siivousapua ja kauppapalvelun. Näiden lisäksi kotisairaanhoitajat kävivät auttelemassa. Itse kävin äitini luona lähinnä viikonloppuisin ja joinain arki-iltoina töiden jälkeen. Olin aiemmin keväällä hakenut myös uutta työpaikkaa, vanhan koin stressaavaksi ympäristössä ja kaiken tämän keskellä tajusin, etten oikeastaan ollut viihtynyt sielä koko kahtena vuonna jolloin olin siellä ollut ollut. Sain uuden työpaikan. Irtisanouduin vappuaattona ja jäin samantien pois vanhasta työstä. Elämä jatkui kaiken keskellä.
Äitini aloitti uudestaan sytostaattihoidot. Yhden kerran jälkeen häneltä lähtivät taas hiukset ja paha olo kesti monta viikkoa. Äitini kieltäytyi jatkohoidoista. Lääkäri ehdotti tilalle hormonihoitoa, joka oli sivuvaikutukseltaan ja teholtaan lievempää. Äiti suostui siihen.
Minulla oli kuukauden irtisanomisaika. Toukokuun ajan olin osan viikosta äitini luona, osan kotona. Auttelin äitiä käytännön asioissa, pidin seuraa, ostettiin uudet parvekekalusteet äidin takapihalle kesää varten. Olin äidin mukana sairaalassa, kun hänellä oli tutkimuksia. Onneksi oli tämä aika viettää hänen kanssaan.
Kesäkuun alussa aloitin uudessa työpaikassa. Äiti oli niin tottunut läsnäolooni, että oli hieman vaisu kun en päässytkään enää tulemaan viikolla. Joskus hän pyysi minua tulemaan arki-iltaisin lahteen. Minun oli kuitenkin pakko kieltäytyä. Uudessa työssä aloitus vei sekin aika hyvin mehut. Minun oli pakko keskittyä myös itseeni välillä. Elämä jatkui, jotenkin.
Ehdin olemaan kolme viikkoa uudessa työpaikassa, kunnes minulla alkoi ennalta sovittu loma. Olimme jo ennen työnvaihtokuviota varanneet avopuolisoni ja tuttavapariskunnan kanssa lomamatkan, jota olimme kovasti odottaneet koko kevään. Juhannusta edeltävänä viikonloppuna olin käynyt äitini luona ja hän oli tällöin aika huonovointinen. Hän söi muutenkin helposti syötävää ruokaa, mehukeittoja, jugurttia, mutta nekään eivät tahtoneet pysyä sisällä. Ajattelin tämän olevan sivuvaikutusta hormonihoidosta, jota hän oli saanut edellisviikolla.
Olimme ajatelleet viettää kaupunkijuhannusta Helsingissä ystävien kanssa. Minua harmitti kun en päässyt juhannusta edeltävänä viikonloppuna heidän kanssaan mökille. Juhannuksena ei tuntunut järkevältä lähteä minnekään, koska lomalle lähtö olisi sunnuntaina. Äidin kanssa soitellessa tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tulisin käymään hänen luonaan vielä ennen matkalle lähtöä. Torstaina, juhannusviikolla, hyppäsin töiden jälkeen junaan ajatellen, että tulisin perjantaina takaisin helsinkiin juhannuksenviettoon. Tuona päivänä olin keskustellut kotisairaanhoitajien kanssa ja olin pyytänyt heitä käymään useammin äitini luona matkani aikana.
Perille saavuttuani kävin tapani mukaan kaupassa ja hyppäsin paikallisbussiin kohti äitini asuntoa. Saavuttuani perille huomasin, että verhot olivat alhaalla. Koputin ensin takaovelle, mutta äiti ei tullut avaamaan. Menin sitten omilla avaimillani sisään. Äiti oli ollut nukkumassa.
Tajusin heti etten lähtisi perjantaina juhannuksenviettoon. Olin aika järkyttynyt huomatessani äitini tilan romahtaneen täysin. Lauantaihin asti olimme kotona. Kotisairaanhoitajat kävivät jo perjantaina arvioimassa tilannetta ja ehdottivat sairaalaan lähtöä, mutta vasta lauantaina äiti suostui lähtemään.
Lauantaina kävin hakemassa helsingistä vaatteita (en ollut varautunut pidempään oloon) ja tulin takaisin katsomaan äitiäni sairaalaan. Olin helpottunut, että hän oli hyvissä käsissä. Nukuin yön äidin kotona. Seuraavat kaksi yötä nukuinkin sairaalassa, äidillä oli onneksi oma huone, johon hoitajat järjestivät minullekin pedin. Lähdin välillä sairaalalta ruokkimaan äidin kissaa, tapaamaan kavereita jne. Sain itse jonkinlaista hengähdystaukoa. Tiistaina 24.6. lähdin aamulla sairaalalta ruokkimaan taas kissaa. Nukuin äitini luona neljä tuntia. Sairaalalla olin nukkunut koko yönä ehkä tunnin, koska äiti oli hyvin levoton. Tulin iltapäivällä takaisin sairaalalle ja katselin kuinka äitini vointi huononi. Vielä neljän aikaan pystyimme kommunikoimaan. Siitä alkoi alamäki. Äitini vastaili minulle koko ajan vähemmän. Hänelle nousi kova kuume. Istuin hänen vieressään, pidin kädestä kiinni ja lohdutin häntä, lauloin hänelle ja kerroin hänelle kuinka kovasti häntä rakastan.
Pyysin isääni hakemaan sairaalta äitini avaimet, jotta hän kävisi ruokkimassa äitini kissan. Isä haki avaimet 20.30. Klo 20.55 äiti otti viimeisen henkäyksensä.
Aiemmassa entryssä puhuin "mini burn outista" joka on kai paras tapa kuvata oloa, joka minulle tuli kun sain tietää äitini sairauden pahenemisesta. Olin muutaman viikon todella väsynyt ja mieli maassa. Töihin en olisi halunnut mennä millään. Silti menin ja tein pitkää päivää. Töissä kun sattui samaan aikaan olemaan todella kiireistä.
Juttelin asiasta paljon avopuolisoni kanssa, mutta en halunnut kaataa kaikkea hänenkään niskaansa. Päätin varata ajan työterveyslääkärille, aiheena työssäjaksaminen. Menin hänen vastaanotolleen ja aloin kertomaan, kuinka töissä on kiirettä jne. Lääkäri kuitenkin osasi etsiä itse asian. Puhuimme paljon äidistä ja sairauteen liittyvistä asioista. Äidin tila oli huonontunut niin, ettei hän selvinnyt kovin hyvin päivittäisistä asioista. Olin miettinyt, että minun velvollisuutenani olisi jäädä auttamaan äitiäni. En vain koskaan keksinyt miten minulla olisi siihen muka varaa. Lääkärin kanssa keskusteltuani mieleni kuitenkin kirkastui. Minulla siihen riitti onneksi yksi käynti. Oli niin helppoa puhua täysin objektiivisen ihmisen kanssa, jolla ei itsellään ollut tunteita pelissä. Olisin voinut tietenkin hakea virkavapaata ja jäädä hoitamaan äitiäni täyspäiväisesti, mutta mietittyäni asiaa, tajusin, ettei se oikeastaan ollut mikään ratkaisu. Äidin kuolema olisi joka tapauksessa edessä jossain vaiheessa ja senkin jälkeen, elämän olisi jatkuttava. Lääkäri ehdotti, että tulisin juttelemaan vielä työpaikkapsykologin kanssa. Varasin ajan, johon en koskaan mennyt. Kiitin lääkäriä ja astelin ulos.
Järjestin äidilleni siivousapua ja kauppapalvelun. Näiden lisäksi kotisairaanhoitajat kävivät auttelemassa. Itse kävin äitini luona lähinnä viikonloppuisin ja joinain arki-iltoina töiden jälkeen. Olin aiemmin keväällä hakenut myös uutta työpaikkaa, vanhan koin stressaavaksi ympäristössä ja kaiken tämän keskellä tajusin, etten oikeastaan ollut viihtynyt sielä koko kahtena vuonna jolloin olin siellä ollut ollut. Sain uuden työpaikan. Irtisanouduin vappuaattona ja jäin samantien pois vanhasta työstä. Elämä jatkui kaiken keskellä.
Äitini aloitti uudestaan sytostaattihoidot. Yhden kerran jälkeen häneltä lähtivät taas hiukset ja paha olo kesti monta viikkoa. Äitini kieltäytyi jatkohoidoista. Lääkäri ehdotti tilalle hormonihoitoa, joka oli sivuvaikutukseltaan ja teholtaan lievempää. Äiti suostui siihen.
Minulla oli kuukauden irtisanomisaika. Toukokuun ajan olin osan viikosta äitini luona, osan kotona. Auttelin äitiä käytännön asioissa, pidin seuraa, ostettiin uudet parvekekalusteet äidin takapihalle kesää varten. Olin äidin mukana sairaalassa, kun hänellä oli tutkimuksia. Onneksi oli tämä aika viettää hänen kanssaan.
Kesäkuun alussa aloitin uudessa työpaikassa. Äiti oli niin tottunut läsnäolooni, että oli hieman vaisu kun en päässytkään enää tulemaan viikolla. Joskus hän pyysi minua tulemaan arki-iltaisin lahteen. Minun oli kuitenkin pakko kieltäytyä. Uudessa työssä aloitus vei sekin aika hyvin mehut. Minun oli pakko keskittyä myös itseeni välillä. Elämä jatkui, jotenkin.
Ehdin olemaan kolme viikkoa uudessa työpaikassa, kunnes minulla alkoi ennalta sovittu loma. Olimme jo ennen työnvaihtokuviota varanneet avopuolisoni ja tuttavapariskunnan kanssa lomamatkan, jota olimme kovasti odottaneet koko kevään. Juhannusta edeltävänä viikonloppuna olin käynyt äitini luona ja hän oli tällöin aika huonovointinen. Hän söi muutenkin helposti syötävää ruokaa, mehukeittoja, jugurttia, mutta nekään eivät tahtoneet pysyä sisällä. Ajattelin tämän olevan sivuvaikutusta hormonihoidosta, jota hän oli saanut edellisviikolla.
Olimme ajatelleet viettää kaupunkijuhannusta Helsingissä ystävien kanssa. Minua harmitti kun en päässyt juhannusta edeltävänä viikonloppuna heidän kanssaan mökille. Juhannuksena ei tuntunut järkevältä lähteä minnekään, koska lomalle lähtö olisi sunnuntaina. Äidin kanssa soitellessa tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tulisin käymään hänen luonaan vielä ennen matkalle lähtöä. Torstaina, juhannusviikolla, hyppäsin töiden jälkeen junaan ajatellen, että tulisin perjantaina takaisin helsinkiin juhannuksenviettoon. Tuona päivänä olin keskustellut kotisairaanhoitajien kanssa ja olin pyytänyt heitä käymään useammin äitini luona matkani aikana.
Perille saavuttuani kävin tapani mukaan kaupassa ja hyppäsin paikallisbussiin kohti äitini asuntoa. Saavuttuani perille huomasin, että verhot olivat alhaalla. Koputin ensin takaovelle, mutta äiti ei tullut avaamaan. Menin sitten omilla avaimillani sisään. Äiti oli ollut nukkumassa.
Tajusin heti etten lähtisi perjantaina juhannuksenviettoon. Olin aika järkyttynyt huomatessani äitini tilan romahtaneen täysin. Lauantaihin asti olimme kotona. Kotisairaanhoitajat kävivät jo perjantaina arvioimassa tilannetta ja ehdottivat sairaalaan lähtöä, mutta vasta lauantaina äiti suostui lähtemään.
Lauantaina kävin hakemassa helsingistä vaatteita (en ollut varautunut pidempään oloon) ja tulin takaisin katsomaan äitiäni sairaalaan. Olin helpottunut, että hän oli hyvissä käsissä. Nukuin yön äidin kotona. Seuraavat kaksi yötä nukuinkin sairaalassa, äidillä oli onneksi oma huone, johon hoitajat järjestivät minullekin pedin. Lähdin välillä sairaalalta ruokkimaan äidin kissaa, tapaamaan kavereita jne. Sain itse jonkinlaista hengähdystaukoa. Tiistaina 24.6. lähdin aamulla sairaalalta ruokkimaan taas kissaa. Nukuin äitini luona neljä tuntia. Sairaalalla olin nukkunut koko yönä ehkä tunnin, koska äiti oli hyvin levoton. Tulin iltapäivällä takaisin sairaalalle ja katselin kuinka äitini vointi huononi. Vielä neljän aikaan pystyimme kommunikoimaan. Siitä alkoi alamäki. Äitini vastaili minulle koko ajan vähemmän. Hänelle nousi kova kuume. Istuin hänen vieressään, pidin kädestä kiinni ja lohdutin häntä, lauloin hänelle ja kerroin hänelle kuinka kovasti häntä rakastan.
Pyysin isääni hakemaan sairaalta äitini avaimet, jotta hän kävisi ruokkimassa äitini kissan. Isä haki avaimet 20.30. Klo 20.55 äiti otti viimeisen henkäyksensä.
Puhutaan sitten
Uni ei edelleenkään tule. Tunnen nyt jotain tarvetta kirjoittaa näitä asioita ylös, niin tehdään sitten niin. Äitini kuoli kaksi viikkoa sitten. Miksi?
Kelataan vuoteen 2005, toukokuuhun. Äiti on mennyt terveysasemalle näyttämään kyhmyä, jonka on löytänyt rinnastaan. Äiti lähetetään keskussairaalaan tutkimuksiin. Samana keväänä olen mukana kuulemassa tuloksia. Äidillä on agressiivinen ns. "inflammatorinen" rintasyöpä oikeassa rinnassa. Äiti alkaa käymään solumyrkkyhoidoissa. Ne vievät häneltä hiukset, yleiskunto laskee. Sytostaattihoitoja on kolmen viikon välein. Kaksi viikoa hoidon jälkeen on paha olo, ruoka ei pysy sisällä. Kolmannella viikolla olo voi olla ehkä ok. Sitten sama alusta.
Samaan aikaan näen äitiä harvemmin kuin koskaan. Äidillä on vuodesta 2003 asti ollut miesystävä, alkoholisoitunut sekatyömies, joka saatuaa häädön omasta asunnostaan muuttaa äitini luo asumaan. Sairauden ja yksinäisyyden keskellä äitini luulee tekevänsä oikean ratkaisun ottaessaan miehen luoksensa asumaan. Mies juo omansa ja äitini vähät rahat. Mies ei suostu lähteään äitini kodista, vaikka pyydettäisiin. Äitini itkee minulle puhelimessa, miten ei jaksa miestä ja hänen ryyppäämistään. Poliisit vievät useaan otteeseen miehen pois. . Minä en koskaan hyväksyt k.o. miestä. Juoppo paska, joka käytti äitiäni hyväkseen.Silti äitini ottaa miehen aina takaisin ja sama kuvio toistuu aina vuoteen 2008 saakka.
Vuonna 2006 syyskuussa Äiti leikataan. Tulen äitini sairaalassaolon ajaksi hoitamaan äitini kissaa. Siinä sivussa heitän äidin toiveesta hänen juopon miesystävänsä ulos, vaihdan äitini lukot. Leikkauksen jälkeen äitini kotiuduttua lähden kotiin. Vähän ajan kuluttua kuulen, että mies on tullut taas takaisin. Sama jatkuu. Äitini toipuu leikkauksesta ja stressaantuu taas miesystävän aiheuttamasta tilanteesta. Välillä äiti heittää taas miehen muutamaan otteeseen pihalle. Sitten mies taas keplotettelee itsensä takaisin ja sama kehä pyörii.
Syöpää kontrolloidaan puolen vuoden välein. Ensimmäisessä jälkikontrollissa näyttää hyvältä. Sitä seuraavassa kontrollissa huomataan syöpäsolujen hieman lisäntyneen, mutta ei vielä niin paljon, että Äitiä lähetettäisiin terveysasemalta keskussairaalaan. Tällöin ollaan syksyssä 2007. Kontrolleja päätetään tihentää. Jännitämme seuraavan konrollin tuloksia.
Helmikuun lopulla äitini käy taas tutkimuksissa. Ollessani vierailulla äitini luona, äitini miesystävä tulee äitini asuntoon sisään omilla avaimillaan, vaikka äitini on sanonut heittäneensä hänet ulos. Raivostun, otan avaimet pois hänen EX-miesystävältään ja heitän hänet ulos jälleen kerran. Kehoitan häntä menemään takaisin alkoholistien asuntolaan tai kavereilleen (näissä paikoissa hän on ilmeisesti asunut aina kun äiti on laittanut hänet "ulkoruokintaan"). Sanon, että on parasta ettei hän enää koskaan näytä naamaansa täällä. Tämä on viimeinen kerta kun näemme hänet. Äiti myöntää olleensa tietoinen, että mies oli kerran käydessään varastanut yhden avaimen. Äiti ei vaan uskaltanut kertoa minulle tätä. Pelkäsi että suutun.
Maaliskuussa 2008 äitini saa tiedon, että hänen ex-miesystävänsä on kuollut sairaalassa. Äitini järkyttyy syvästi. Otan töistä vapaata, tulen hänen luokseen ja koitan auttaa. En vain pysty mitenkään tuntemaan empatiaa hänen kuollutta ex:nsä kohtaan. Tämän koitan tietenkin salata äidiltä, hän on (ymmärrettävää kai) surun murtama. Itse olen vain helpottunut, koska tiedän ettei kukaan ole häiritsemässä äitiäni enää. Toisaalta äitini suru on suuri, enkä missään tapauksessa haluaisi, että hän kärsii. Todella kaksijakoinen tilanne. Miten tässä tilanteessa olisi voinut tuntea "oikein". Mietiin sitä edelleen.
Juuri ennen pääsiäistä 2008 äitini soittaa minulle ja sanoo, että haluaa puhua minun kanssani kasvotusten. Tiedän, että uutiseten on tällöin oltava huonoja. Koitan ajatella mitä voi olla edessä, uusi leikkaus? Lisää solumyrkkyjä? Äitini ottaa minua kädestä kiinni ja kertoo, että syöpä on levinnyt luustoon ja maksaan. Tässä vaiheessa rysähtää. Koko sairauden ajan olen ajatellut, että kyse on sairaudesta jota voidaan hoitaa. Muutama päivä uutisen jälkeen tajuan, että asiat ei taidakkaan olla ihan niin kuin luulin. Äiti tulee kuolemaan tähän sairauteen. Kukaan ei vaan tiedä illoin, en minä, ei lääkärit, ei äiti itse. Äidillä aloitetaan vahva kipulääkitys. Minä koen asian jota voisin lähinnä kuvailla "mini burn outiksi".
Kelataan vuoteen 2005, toukokuuhun. Äiti on mennyt terveysasemalle näyttämään kyhmyä, jonka on löytänyt rinnastaan. Äiti lähetetään keskussairaalaan tutkimuksiin. Samana keväänä olen mukana kuulemassa tuloksia. Äidillä on agressiivinen ns. "inflammatorinen" rintasyöpä oikeassa rinnassa. Äiti alkaa käymään solumyrkkyhoidoissa. Ne vievät häneltä hiukset, yleiskunto laskee. Sytostaattihoitoja on kolmen viikon välein. Kaksi viikoa hoidon jälkeen on paha olo, ruoka ei pysy sisällä. Kolmannella viikolla olo voi olla ehkä ok. Sitten sama alusta.
Samaan aikaan näen äitiä harvemmin kuin koskaan. Äidillä on vuodesta 2003 asti ollut miesystävä, alkoholisoitunut sekatyömies, joka saatuaa häädön omasta asunnostaan muuttaa äitini luo asumaan. Sairauden ja yksinäisyyden keskellä äitini luulee tekevänsä oikean ratkaisun ottaessaan miehen luoksensa asumaan. Mies juo omansa ja äitini vähät rahat. Mies ei suostu lähteään äitini kodista, vaikka pyydettäisiin. Äitini itkee minulle puhelimessa, miten ei jaksa miestä ja hänen ryyppäämistään. Poliisit vievät useaan otteeseen miehen pois. . Minä en koskaan hyväksyt k.o. miestä. Juoppo paska, joka käytti äitiäni hyväkseen.Silti äitini ottaa miehen aina takaisin ja sama kuvio toistuu aina vuoteen 2008 saakka.
Vuonna 2006 syyskuussa Äiti leikataan. Tulen äitini sairaalassaolon ajaksi hoitamaan äitini kissaa. Siinä sivussa heitän äidin toiveesta hänen juopon miesystävänsä ulos, vaihdan äitini lukot. Leikkauksen jälkeen äitini kotiuduttua lähden kotiin. Vähän ajan kuluttua kuulen, että mies on tullut taas takaisin. Sama jatkuu. Äitini toipuu leikkauksesta ja stressaantuu taas miesystävän aiheuttamasta tilanteesta. Välillä äiti heittää taas miehen muutamaan otteeseen pihalle. Sitten mies taas keplotettelee itsensä takaisin ja sama kehä pyörii.
Syöpää kontrolloidaan puolen vuoden välein. Ensimmäisessä jälkikontrollissa näyttää hyvältä. Sitä seuraavassa kontrollissa huomataan syöpäsolujen hieman lisäntyneen, mutta ei vielä niin paljon, että Äitiä lähetettäisiin terveysasemalta keskussairaalaan. Tällöin ollaan syksyssä 2007. Kontrolleja päätetään tihentää. Jännitämme seuraavan konrollin tuloksia.
Helmikuun lopulla äitini käy taas tutkimuksissa. Ollessani vierailulla äitini luona, äitini miesystävä tulee äitini asuntoon sisään omilla avaimillaan, vaikka äitini on sanonut heittäneensä hänet ulos. Raivostun, otan avaimet pois hänen EX-miesystävältään ja heitän hänet ulos jälleen kerran. Kehoitan häntä menemään takaisin alkoholistien asuntolaan tai kavereilleen (näissä paikoissa hän on ilmeisesti asunut aina kun äiti on laittanut hänet "ulkoruokintaan"). Sanon, että on parasta ettei hän enää koskaan näytä naamaansa täällä. Tämä on viimeinen kerta kun näemme hänet. Äiti myöntää olleensa tietoinen, että mies oli kerran käydessään varastanut yhden avaimen. Äiti ei vaan uskaltanut kertoa minulle tätä. Pelkäsi että suutun.
Maaliskuussa 2008 äitini saa tiedon, että hänen ex-miesystävänsä on kuollut sairaalassa. Äitini järkyttyy syvästi. Otan töistä vapaata, tulen hänen luokseen ja koitan auttaa. En vain pysty mitenkään tuntemaan empatiaa hänen kuollutta ex:nsä kohtaan. Tämän koitan tietenkin salata äidiltä, hän on (ymmärrettävää kai) surun murtama. Itse olen vain helpottunut, koska tiedän ettei kukaan ole häiritsemässä äitiäni enää. Toisaalta äitini suru on suuri, enkä missään tapauksessa haluaisi, että hän kärsii. Todella kaksijakoinen tilanne. Miten tässä tilanteessa olisi voinut tuntea "oikein". Mietiin sitä edelleen.
Juuri ennen pääsiäistä 2008 äitini soittaa minulle ja sanoo, että haluaa puhua minun kanssani kasvotusten. Tiedän, että uutiseten on tällöin oltava huonoja. Koitan ajatella mitä voi olla edessä, uusi leikkaus? Lisää solumyrkkyjä? Äitini ottaa minua kädestä kiinni ja kertoo, että syöpä on levinnyt luustoon ja maksaan. Tässä vaiheessa rysähtää. Koko sairauden ajan olen ajatellut, että kyse on sairaudesta jota voidaan hoitaa. Muutama päivä uutisen jälkeen tajuan, että asiat ei taidakkaan olla ihan niin kuin luulin. Äiti tulee kuolemaan tähän sairauteen. Kukaan ei vaan tiedä illoin, en minä, ei lääkärit, ei äiti itse. Äidillä aloitetaan vahva kipulääkitys. Minä koen asian jota voisin lähinnä kuvailla "mini burn outiksi".
Sleepyhead
Juu ei se uni tullutkaan vielä. "Onneksi" en ole yksin. Äidin yläkerrassa tuntuu asuvan kanssa joku uneton. Kuulen kun se kokoajan vaihtaa kylkeä, käy vessassa jne. Mä en vois kyllä asua näin, että olisin koko aika liian tietoinen naapureideni olemassaolosta. Tämä on tälläinen joskus 80-90-luvun taitteessa rakennettu pienkerrostalohuoneisto, kaupungilta vuokralla. Ei varmaan oo paljoa äänieristyksiä mietitty tuolloin. Me muutettiin tähän Äidin kanssa vuonna 1993, kun vanhemmat erosi. Asuin tässä sitten aina vuoteen 1999, kunnes muutin kaverin kanssa kimpassa ekaan "omaan" kämppään. Mutsi jäi tähän asumaan, vaikka tää oli tavallaan tarpeettoman suuri sille (2h + keittiö) Mun huoneesta mutsi teki vähäksi aikaa itselleen makkarin, mutta hän oli kuitenkin niin tottunut asumaan olohuoneessa, että makuuhuone (mun entinen huone siis) jäi vaan tavaroiden säilytystilaksi ja mun makuuhuoneeksi, silloin kuin kävin täällä.
On aika hassua, että en ole kotoota muuton jälkeen näin yhtäjaksoisesti viettänyt täällä niin paljon aikaa kuin nyt, Äidin kuoleman jälkeen. Olen käytännössä asunut täällä pari viikkoa, kun olen koittanut saada asioita järjestykseen. Käynyt läpi tavaroita, irtisanonut erilaisia palveluita. Ihmisen kuolema teettää aika lailla töitä. Välillä tuntuu, että onko sitä edes ehtinyt suremaan yhtään, kun on vaan kiire juosta hoitamassa asioita.
Torstaina aioin tyhjentää tämän asunnon loppuun. Suomen Punainen Risti tulee ensin torstaina hakemaan täältä tavaroita. Esimerkiksi suurin osa huonekaluista on todella hyväkuntoisia, joten ne menee niiden myymälään myyntiin. Ja vaatteet myös. Täällä on ihan hirveä määrä vaatteita. Äiti ei selvästikään ollut käynyt vaatekaappejaan vuosiin läpi, sillä hän valitti, ettei koskaan ollut mitään päällepantavaa. Täällä on ihan täysin käyttämätöntä, hyväkuntoista vaatetta pienen armeijan tarpeisiin. Kai sille itse sokaistuu:)
Olen jo suurinpiirtein vienyt täältä tavarat, jotka itse haluan. SPR:n käynnin jälkeen viedään faijan kanssa loput kaatopaikalle. Sitten palaan tänne vielä kerran, jätän avaimet pöydälle ja suljen Äitini kodin oven viimeistä kertaa. En vielä tiedän missä olen yötä, ehkä hotellissa. Perjantaina käyn avopuolisoni kanssa laskemassa Äidin uurnan hautaan. Sen jälkeen lähdemme varmaan kotia kohden, pistäydyttyämme jossain syömässä. Tuolla kertaa junamatka kotiin tulee olemaan erilainen kuin aikaisemmilla kerroilla. Sen jälkeen minulla ei ole enää tässä kaupungissa kotia johon palata.
Kokeilen ehkä uudestaan,
hyvää yötä, taas.
On aika hassua, että en ole kotoota muuton jälkeen näin yhtäjaksoisesti viettänyt täällä niin paljon aikaa kuin nyt, Äidin kuoleman jälkeen. Olen käytännössä asunut täällä pari viikkoa, kun olen koittanut saada asioita järjestykseen. Käynyt läpi tavaroita, irtisanonut erilaisia palveluita. Ihmisen kuolema teettää aika lailla töitä. Välillä tuntuu, että onko sitä edes ehtinyt suremaan yhtään, kun on vaan kiire juosta hoitamassa asioita.
Torstaina aioin tyhjentää tämän asunnon loppuun. Suomen Punainen Risti tulee ensin torstaina hakemaan täältä tavaroita. Esimerkiksi suurin osa huonekaluista on todella hyväkuntoisia, joten ne menee niiden myymälään myyntiin. Ja vaatteet myös. Täällä on ihan hirveä määrä vaatteita. Äiti ei selvästikään ollut käynyt vaatekaappejaan vuosiin läpi, sillä hän valitti, ettei koskaan ollut mitään päällepantavaa. Täällä on ihan täysin käyttämätöntä, hyväkuntoista vaatetta pienen armeijan tarpeisiin. Kai sille itse sokaistuu:)
Olen jo suurinpiirtein vienyt täältä tavarat, jotka itse haluan. SPR:n käynnin jälkeen viedään faijan kanssa loput kaatopaikalle. Sitten palaan tänne vielä kerran, jätän avaimet pöydälle ja suljen Äitini kodin oven viimeistä kertaa. En vielä tiedän missä olen yötä, ehkä hotellissa. Perjantaina käyn avopuolisoni kanssa laskemassa Äidin uurnan hautaan. Sen jälkeen lähdemme varmaan kotia kohden, pistäydyttyämme jossain syömässä. Tuolla kertaa junamatka kotiin tulee olemaan erilainen kuin aikaisemmilla kerroilla. Sen jälkeen minulla ei ole enää tässä kaupungissa kotia johon palata.
Kokeilen ehkä uudestaan,
hyvää yötä, taas.
Hip hei ja hyvät ideat!
Eli jos kello on 2.41 yöllä ja oikeesti jo väsytäisi, niin mikäs on parempi idea kuin luoda blogi? Häh? Huomenna olisi työntäyteinen päivä edessä ja pitää oikeasti herätä aikaisin käymään läpi Äitini tavaroita. Äitini kuoli kaksi viikkoa sitten, mutta siitä ehkä enemmän joskus toiste.
Kummitätini, jonka olen viimeksi nähnyt joskus (varovainen veikkaus) 10 vuotta sitten otti minuun yhteyttä nähtyään Äitini kuolinilmoituksen lehdessä. Hän kysyi saisiko tulla paikalle uuranlaskuun, mutta sanoin haluavani hoitaa asian itsekseni. Sanoin, että voidaan tavata kyllä joskus toiste. Hän ehdotti sitten samantien huomista, johon suostuin. Tiedän nämä asiat sen verran hyvin, että jos en näkisi häntä huomenna, tapaamista ei todennäköisesti koskaan tulisikaan. Kummitätini poika oli törmännyt erääseen kaveriini viime joulun tienoilla. Kummitätini poika (serkkuni) antoi tällöin ystävälleni puhelinnumeronsa välitettäväksi minulle. Sain numeron, tallensin sen puhelimeeni ja juuri nyt äsken muistin, etten koskaan soittanut hänelle. Tai laittanut viestiä. Niinhän se nykyään on, ensin laitetaan tekstiviesti, tai tunnustellaan facebookin kautta. Ei kelleen suoraan vaan soiteta, että mitä kuuluu. En siis todellakaan arvostele, sillä toimin myös itse aina näin. Serkkua ei löydy facebookista :)
Tuo huominen tapaaminen kyllä hieman jännittää. En ole juuri missään tekemisissä sukuni kanssa. Oikeastaan pidin Äitiä "sukunani", mutta nyt on ilmeisesti keksittävä jotain muuta. Jotkut harmittelee aina kuullessaan tästä mun "suvuttomuudesta". Mua se ei kyllä kauheesti ole koskaan harmittanut. Jos ei ole sukulaisten kanssa juuri mitään puhuttavaa tms, niin miksi sitä pitäisi olla yhteydessä? Tai jos ei vaan aidosti pidä heistä ihmisinä?
Häät ja hautajaiset taitaa olla niitä tapahtumia, joissa keskiverto suku tapaa. Mun Äidin tapauksessa ei ollut näinkään. Äidillä on kolme veljeä, joita en kutsunut siunaustilaisuuteen, kuten en juurikaan muitakaan. He eivät olleet Äidin kanssa tekemisissä hänen elinaikainaan, niin olisi jotenkin ollut todella tyhmää, että olisin pyytänyt heidät hautajaisiin. Kaikki kolme veljeä ovat(ainakin tietojeni mukaan) alkoholisoituneita. Heistä ei ollut Äidin sairauden aikana mitään apua tai tukea. Kerran vuodessa joku heistä saattoi soittaa kännissä Äidille ja horista "mä tuun käymään" Jea right. Äidin hautajaisissa oli paikalla minä, avopuolisoni ja Äidin ystävätär. Mielestäni se meni juuri oikein, muita Äiti ei olisi sinne varmasti halunnutkaan.
Mun yksi kaveri ajeli tänään tänne Äidin kämpille moikkaamaan. Ei olla hirveesti nähty muutamiin vuosiin ja sen kyllä huomasi. Keitettiin kahvia ja teetä ja istuttiin keittiön pöydän ääressä turisemassa viisi tuntia. Unohdin kahvinkeittimen päälle ja kahvintilkka pannun pohjalla paloi pohjaan. Oli todella mukavaa jutella sen kanssa. Tollasten kavereiden kanssa on niin helppoa. Vaikka ei olla taas vuosiin nähty niin heti oli sellanen "drop the bullshit"-meno ja puhuttiin kaikkia asiat ihan suoraan ja kaunistelematta. Se on mun mielestä sitä aitoa ystävyyttä, kun ei tarvitse miettiä mitä suustaan päästää.
Yksi asia mistä puhuttiin, oli 'uskoon tuleminen' tai 'jumalan löytäminen'. Mulla ei ole kaveripiiristä omakohtaisia kokemuksia tästä, mutta kaveri kertoi mulle yhdestä meidän luokkatoverista, joka läheisensä kuollessa yllättäen pamahti samantien uskoon. Ainahan uskoon tullaan hieman vaikeissa olosuhteissa. Vankilassa, päihdeongelman takia, kuoleman takia. Voisiko olla niin, että tuo uskoon tuleminen on mielen puolustustapa vaikeissa tilanteissa? Mä en itse ole todellakaan mikään Jumalankieltäjä tms, mutta anteeksi vaan, kun mä katson jotain uskovaisten paatosta tv7:lta niin kyllä mulla tulee ensimmäiseksi mieleen, että ei näillä ihmisillä voi olla "kaikki inkkarit kanootissa". Siellä huudetaan Jumalaa psykoosinkaltaisessa tilassa. Kaikki on Jumalasta. Eikä hetkeksikään pysähdytä ajattelemaan sitä, kuinka kätevä tapa olla kyseenalaistamatta asioita on "Jumalan tahto".
Ja mun mielestä, jos jotain asiaa ei saa kyseenalaistaa, niin se on kyllä täysin perseestä.
Hyvää yötä.
Kummitätini, jonka olen viimeksi nähnyt joskus (varovainen veikkaus) 10 vuotta sitten otti minuun yhteyttä nähtyään Äitini kuolinilmoituksen lehdessä. Hän kysyi saisiko tulla paikalle uuranlaskuun, mutta sanoin haluavani hoitaa asian itsekseni. Sanoin, että voidaan tavata kyllä joskus toiste. Hän ehdotti sitten samantien huomista, johon suostuin. Tiedän nämä asiat sen verran hyvin, että jos en näkisi häntä huomenna, tapaamista ei todennäköisesti koskaan tulisikaan. Kummitätini poika oli törmännyt erääseen kaveriini viime joulun tienoilla. Kummitätini poika (serkkuni) antoi tällöin ystävälleni puhelinnumeronsa välitettäväksi minulle. Sain numeron, tallensin sen puhelimeeni ja juuri nyt äsken muistin, etten koskaan soittanut hänelle. Tai laittanut viestiä. Niinhän se nykyään on, ensin laitetaan tekstiviesti, tai tunnustellaan facebookin kautta. Ei kelleen suoraan vaan soiteta, että mitä kuuluu. En siis todellakaan arvostele, sillä toimin myös itse aina näin. Serkkua ei löydy facebookista :)
Tuo huominen tapaaminen kyllä hieman jännittää. En ole juuri missään tekemisissä sukuni kanssa. Oikeastaan pidin Äitiä "sukunani", mutta nyt on ilmeisesti keksittävä jotain muuta. Jotkut harmittelee aina kuullessaan tästä mun "suvuttomuudesta". Mua se ei kyllä kauheesti ole koskaan harmittanut. Jos ei ole sukulaisten kanssa juuri mitään puhuttavaa tms, niin miksi sitä pitäisi olla yhteydessä? Tai jos ei vaan aidosti pidä heistä ihmisinä?
Häät ja hautajaiset taitaa olla niitä tapahtumia, joissa keskiverto suku tapaa. Mun Äidin tapauksessa ei ollut näinkään. Äidillä on kolme veljeä, joita en kutsunut siunaustilaisuuteen, kuten en juurikaan muitakaan. He eivät olleet Äidin kanssa tekemisissä hänen elinaikainaan, niin olisi jotenkin ollut todella tyhmää, että olisin pyytänyt heidät hautajaisiin. Kaikki kolme veljeä ovat(ainakin tietojeni mukaan) alkoholisoituneita. Heistä ei ollut Äidin sairauden aikana mitään apua tai tukea. Kerran vuodessa joku heistä saattoi soittaa kännissä Äidille ja horista "mä tuun käymään" Jea right. Äidin hautajaisissa oli paikalla minä, avopuolisoni ja Äidin ystävätär. Mielestäni se meni juuri oikein, muita Äiti ei olisi sinne varmasti halunnutkaan.
Mun yksi kaveri ajeli tänään tänne Äidin kämpille moikkaamaan. Ei olla hirveesti nähty muutamiin vuosiin ja sen kyllä huomasi. Keitettiin kahvia ja teetä ja istuttiin keittiön pöydän ääressä turisemassa viisi tuntia. Unohdin kahvinkeittimen päälle ja kahvintilkka pannun pohjalla paloi pohjaan. Oli todella mukavaa jutella sen kanssa. Tollasten kavereiden kanssa on niin helppoa. Vaikka ei olla taas vuosiin nähty niin heti oli sellanen "drop the bullshit"-meno ja puhuttiin kaikkia asiat ihan suoraan ja kaunistelematta. Se on mun mielestä sitä aitoa ystävyyttä, kun ei tarvitse miettiä mitä suustaan päästää.
Yksi asia mistä puhuttiin, oli 'uskoon tuleminen' tai 'jumalan löytäminen'. Mulla ei ole kaveripiiristä omakohtaisia kokemuksia tästä, mutta kaveri kertoi mulle yhdestä meidän luokkatoverista, joka läheisensä kuollessa yllättäen pamahti samantien uskoon. Ainahan uskoon tullaan hieman vaikeissa olosuhteissa. Vankilassa, päihdeongelman takia, kuoleman takia. Voisiko olla niin, että tuo uskoon tuleminen on mielen puolustustapa vaikeissa tilanteissa? Mä en itse ole todellakaan mikään Jumalankieltäjä tms, mutta anteeksi vaan, kun mä katson jotain uskovaisten paatosta tv7:lta niin kyllä mulla tulee ensimmäiseksi mieleen, että ei näillä ihmisillä voi olla "kaikki inkkarit kanootissa". Siellä huudetaan Jumalaa psykoosinkaltaisessa tilassa. Kaikki on Jumalasta. Eikä hetkeksikään pysähdytä ajattelemaan sitä, kuinka kätevä tapa olla kyseenalaistamatta asioita on "Jumalan tahto".
Ja mun mielestä, jos jotain asiaa ei saa kyseenalaistaa, niin se on kyllä täysin perseestä.
Hyvää yötä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
