Puhutaan sitten

Uni ei edelleenkään tule. Tunnen nyt jotain tarvetta kirjoittaa näitä asioita ylös, niin tehdään sitten niin. Äitini kuoli kaksi viikkoa sitten. Miksi?

Kelataan vuoteen 2005, toukokuuhun. Äiti on mennyt terveysasemalle näyttämään kyhmyä, jonka on löytänyt rinnastaan. Äiti lähetetään keskussairaalaan tutkimuksiin. Samana keväänä olen mukana kuulemassa tuloksia. Äidillä on agressiivinen ns. "inflammatorinen" rintasyöpä oikeassa rinnassa. Äiti alkaa käymään solumyrkkyhoidoissa. Ne vievät häneltä hiukset, yleiskunto laskee. Sytostaattihoitoja on kolmen viikon välein. Kaksi viikoa hoidon jälkeen on paha olo, ruoka ei pysy sisällä. Kolmannella viikolla olo voi olla ehkä ok. Sitten sama alusta.

Samaan aikaan näen äitiä harvemmin kuin koskaan. Äidillä on vuodesta 2003 asti ollut miesystävä, alkoholisoitunut sekatyömies, joka saatuaa häädön omasta asunnostaan muuttaa äitini luo asumaan. Sairauden ja yksinäisyyden keskellä äitini luulee tekevänsä oikean ratkaisun ottaessaan miehen luoksensa asumaan. Mies juo omansa ja äitini vähät rahat. Mies ei suostu lähteään äitini kodista, vaikka pyydettäisiin. Äitini itkee minulle puhelimessa, miten ei jaksa miestä ja hänen ryyppäämistään. Poliisit vievät useaan otteeseen miehen pois. . Minä en koskaan hyväksyt k.o. miestä. Juoppo paska, joka käytti äitiäni hyväkseen.Silti äitini ottaa miehen aina takaisin ja sama kuvio toistuu aina vuoteen 2008 saakka.

Vuonna 2006 syyskuussa Äiti leikataan. Tulen äitini sairaalassaolon ajaksi hoitamaan äitini kissaa. Siinä sivussa heitän äidin toiveesta hänen juopon miesystävänsä ulos, vaihdan äitini lukot. Leikkauksen jälkeen äitini kotiuduttua lähden kotiin. Vähän ajan kuluttua kuulen, että mies on tullut taas takaisin. Sama jatkuu. Äitini toipuu leikkauksesta ja stressaantuu taas miesystävän aiheuttamasta tilanteesta. Välillä äiti heittää taas miehen muutamaan otteeseen pihalle. Sitten mies taas keplotettelee itsensä takaisin ja sama kehä pyörii.

Syöpää kontrolloidaan puolen vuoden välein. Ensimmäisessä jälkikontrollissa näyttää hyvältä. Sitä seuraavassa kontrollissa huomataan syöpäsolujen hieman lisäntyneen, mutta ei vielä niin paljon, että Äitiä lähetettäisiin terveysasemalta keskussairaalaan. Tällöin ollaan syksyssä 2007. Kontrolleja päätetään tihentää. Jännitämme seuraavan konrollin tuloksia.

Helmikuun lopulla äitini käy taas tutkimuksissa. Ollessani vierailulla äitini luona, äitini miesystävä tulee äitini asuntoon sisään omilla avaimillaan, vaikka äitini on sanonut heittäneensä hänet ulos. Raivostun, otan avaimet pois hänen EX-miesystävältään ja heitän hänet ulos jälleen kerran. Kehoitan häntä menemään takaisin alkoholistien asuntolaan tai kavereilleen (näissä paikoissa hän on ilmeisesti asunut aina kun äiti on laittanut hänet "ulkoruokintaan"). Sanon, että on parasta ettei hän enää koskaan näytä naamaansa täällä. Tämä on viimeinen kerta kun näemme hänet. Äiti myöntää olleensa tietoinen, että mies oli kerran käydessään varastanut yhden avaimen. Äiti ei vaan uskaltanut kertoa minulle tätä. Pelkäsi että suutun.

Maaliskuussa 2008 äitini saa tiedon, että hänen ex-miesystävänsä on kuollut sairaalassa. Äitini järkyttyy syvästi. Otan töistä vapaata, tulen hänen luokseen ja koitan auttaa. En vain pysty mitenkään tuntemaan empatiaa hänen kuollutta ex:nsä kohtaan. Tämän koitan tietenkin salata äidiltä, hän on (ymmärrettävää kai) surun murtama. Itse olen vain helpottunut, koska tiedän ettei kukaan ole häiritsemässä äitiäni enää. Toisaalta äitini suru on suuri, enkä missään tapauksessa haluaisi, että hän kärsii. Todella kaksijakoinen tilanne. Miten tässä tilanteessa olisi voinut tuntea "oikein". Mietiin sitä edelleen.

Juuri ennen pääsiäistä 2008 äitini soittaa minulle ja sanoo, että haluaa puhua minun kanssani kasvotusten. Tiedän, että uutiseten on tällöin oltava huonoja. Koitan ajatella mitä voi olla edessä, uusi leikkaus? Lisää solumyrkkyjä? Äitini ottaa minua kädestä kiinni ja kertoo, että syöpä on levinnyt luustoon ja maksaan. Tässä vaiheessa rysähtää. Koko sairauden ajan olen ajatellut, että kyse on sairaudesta jota voidaan hoitaa. Muutama päivä uutisen jälkeen tajuan, että asiat ei taidakkaan olla ihan niin kuin luulin. Äiti tulee kuolemaan tähän sairauteen. Kukaan ei vaan tiedä illoin, en minä, ei lääkärit, ei äiti itse. Äidillä aloitetaan vahva kipulääkitys. Minä koen asian jota voisin lähinnä kuvailla "mini burn outiksi".